No niin. Eilen oli vähän hässäkkäpässäkkää. Eli lastenhoidollisia ongelmia. Jäi sitten lenkit välistä, kun en ihan puolenyön tienoilla viittinyt lähtee enää lenkille. Hoidin sitten eiliset juoksut tänään ja tänäinen kävely sitten, no vaikka huomenna ku olis vapaapäivä, jonka sattumalta sitten vietinkin jo eilen. :D Ymmärsikö kukaan? Suunnitelmallinen toiminta... ei onnistu mulla.
No mutta tänään siis vuorossa oli "Kävele 3 min, juokse 4 min. Pidä pieni tauko, käänny ja juokse 4 min, kävele 3 min"-harjoitus.
No niin. Ensinnäkin. Jeee! Juoksin ehkä 20-30 metriä enempi kuin viimeksi! Pikku siivu, mutta eteenpäin kuitenkin. Antoi sekin uskoa, että ehkä tästä joskus tulee jotakin. Ja kotiin päinkin ylämäkipätkä meni ihan jees. Selvisin kunnialla, vaikka pahaa teki ja jalat tuntu hyytelöltä ja pelkällä tahdonvoimalla sain niitä nosteltua. Mut sitten ku se mäki on suoritettu ja sen päälle 50 metriä tasaista juossut, niin olo helpottuuu. Sit jaksais taas vaikka vähän enempikin.
Ei toi juoksu kyllä mitään nautinnollista ole.* Tuskaa ensimmäisen 30 sekunnin jälkeen. Se eka puolminuttinen menee kevyesti ja antaa sellaisen harhakuvan, et hei nythän tää sujuu! Ja sit se iskee ku salama. Ilo rutistetaan kasaan. Tuntuu ku joku olis yhtäkkii heittänyt 30 kg perunasäkin niskaan. Henki loppuu, jalat ei meinaa kantaa, ryhdin ylläpitäminen tuntuu vaikealta... jne... Ja silti sitä selviää loppuun asti. Ihmeellistä.
Tänään mietin ku juoksin taas samaa pätkää, että iskeeköhän lopussa todellinen fyysinen uupumus vai henkinen uupumus. Siis kun tietää aika tarkkaan sen kohdan mihin asti 4 minuutissa hölkkää niin kun se tietty kurvi alkaa siintää silmissä niin tuntuu, että voimat loppuu ihan just sillä sekunnilla ja ne viimeiset metrit ja hetket tuntuu kestävän ikuisuuden. Et tulisko sitä tunnetta, jos olis vieraammalla reitillä. Tarvii ehkä testata ens kerralla. Vaikka toisaalta samaa reittiä mennessä on jokseenkin helppo arvioida ehtikö juosta pidemmälle samassa ajassa. Kuten tänään. Heti meni parremmin, ku ei yrittänyt mitään. Meni vaan.
Kaverini Nelliina sattui omassa Liikunnanvihaaja blogissaan just tänään kirjoittamaan tästä juoksun aloittamisen tuskasta. Aika samoja havaintoja ja kokemuksia mullakin jo. Ja sain hyviä vinkkejä.
Ja minähän olen kanssa aika ummikkona tähän hommaan lähtenyt. Sain vain kerran villin idean ja sitten päätin toteuttaa sen asiaan sen enempää perehtymättä. Tyypillistä mulle. Innostun jostain ja vauhdilla vaan hommiin selvittämättä asioita ja kattellaan sit miten käy. Ja kuinka kauan into kestää. Mistä lie tällänenkin piirre tullut.** No jo nyt parin viikon jälkeen on tullut olo, että ehkä tarvis vähän perehtyä asiaan. Jos jonakin vähemmän kauniina päivänä jaksais tutkia enempi netin syövereitä ja juoksuasioita.
Ja nyt itselle ja muillekin muistiin. JUO SITÄ VETTÄ TARPEEKSI, ETENKIN KUN ON HELLE!***
* Odotan sitä aika (mahtaako koskaan tullakaan) että juoksu tuntuis hyvältä ja sen jälkeen olis loistava fiilis. Nyt lähinnä olo on uupunut, hikinen ja raihnainen.
** Iskälle terkut! :D
***Hipsinkin tästä hakemaan vettä, että sais tätä helleturvotusta, jalkakramppailua ja päänsärkyä vähemmälle...
Mä en tiedä masentaako sua mun kokemukseni vai ei, mutta itselleni juoksun loistava fiilis ja se "whiiiii, mä pingon nopeasti ja jaksan ja valloitan vielä maailman" vei kolme vuotta. Nykyään on aina poikkeuksetta ihanaa päästä lenkille, vaikka joutuisikin ensin polkemaan Hervantaan Suolijärvelle päästäkseen juoksemaan mahd. kivaa reittiä. Joskus lenkki ei kulje, mutta se on ennemmin poikkeus kuin sääntö.
VastaaPoistaMä aloitin ihan nollasta juoksemisen ja ehkä tää piste olisi saavutettu aiemmin, jos olisin harjoitellut ahkerammin. Mutta epäsäännöllisen säännöllisellä (talvet kodin lämpimässä jne) harjoittelulla siihen meni aika pitkään. Siihen, että lenkki ei enää tunnu tappavalta tosin meni vain pari kuukautta. Ja talvitaukojen jälkeen kuukausi. Joskus se tuskan puuttuminenkin tekee juoksemisesta nautittavaa.
Mut superduperüberkivaksi harrastukseksi joka tuottaa loistavaa oloa? Mulla meni kolme vuotta. Toki mä vaadin itseltäni juoksuvauhdiksi sen 10-13km/h, koska "whiiiiiii mä oon nopeee"
Kiitos viestistäsi Koala! Ja et masentanut. On tosi kiva kuulla ihan tavallisten tallaajien ja lenkkipolkujen kuluttajien kokemuksia. Mut onhan se hienoa, että olet saavuttanut sen hyvänolon tunteen, vaikka se sitten viekin aikaa. Se jos mikä luo uskoa, että joku päivä helpottaa, eikä olis aina vaan väkisin menemistä. :)
PoistaPitkäjänteisyys on se mitä tässä itse ainakin tarvii treenata. Kun joskus (eli aika usein ja monen asian suhteen) vaan iskee se kaikkimullenythetitaienkestä-fiilis.
Toivottavasti tulet toistekin visiitille!
http://www.lily.fi/blogit/onnenpaiva/liikunnan-aloittamisen-kauheudesta
VastaaPoista"Media luo usein virheellisen mielikuvan liikkumisen ihanuudesta, sen mukanaan tuomasta hyvästä olosta ja onnistumisen tunteesta. Nämä edellä mainitut tunteet nimittäin syntyvät hitaasti ja vasta pitkän ajan päästä siitä, kun liikunnan harrastaminen on aloitettu. Aloittaminen on usein tuskaa, ikävää, raskasta ja täynnä luovuttamista ja epäonnistumisia."
VastaaPoistaKiitos Maija linkistä! Olipa kiva teksti! Ja tottahan on se, että jokainen on aloittanut jostain. Ja taitaa se olla tuskaa vähän kaikille välillä tuo liikunta. :D
PoistaNo jos vaan jaksaa kiroillen mennä niin sekin riittää :D
Jotain outoa mielihyvää siitä kuitenkin saa, eihän kukaan hullu jaksais liikkua ikinä :D
Poista